Kuka Nomadi? Nomadi Who?

Monday, May 26, 2014

Kuka Nomadi? Nomadi Who?

Nomadi on reilu kolmikymppinen ulkosuomalainen vinoviettinen nainen, joka on onnellisesti naimisissa mitä ihanimman unkarilaisen naisen kanssa. Tiemme kohtasivat Suomessa, jonka jälkeen asuimme pari vuotta Dublinissa Irlannissa. Sateeseen kyllästyneinä suuntasimme aurinkoisemmille metsästysmaille Espanjaan (töissä kävimme Gibraltarin puolella), jossa vierähtikin kuusi vuotta. 

Espanjasta lähdimme kiertämään maailmaa syyskuussa 2014 pitkälle häämatkallemme. Blogi aloitti elämänsä matkaa suunnitellessamme, matkan aikana se toimi lähinnä matkapäiväkirjana ja tapana ilmoittaa ystäville ja sukulaisille, että olemme edelleen hengissä. Nyt matka on jo ohi ja arkielämä jatkuu vaihteeksi Maltalla. Yritän luoda blogistani nyt informatiivisemman paketin tarjoten tietoa sekä Maltalla elämisestä että matkakohteistamme sinne ja tänne. 

Kysymyksiä? Kommentteja? Anna tulla!


Wedding Day 


Nomadi is 30-something expat Finn who is very happily married to the most wonderful Hungarian lady. We met in Finland, after which we spent a couple of years in Ireland. After getting fed up with incessant rain we headed to sunnier pastures to Spain (while working in Gibraltar) and spent six pretty good years there. 

We left Spain in September 2014 to travel around the world on our long honeymoon. The blog started off as we were planning the trip and during the trip functioned mainly as a travel journal as well as reassuring family and friends that we were still alive. Now the trip is over and we are living in Malta for a change. I am now working on making the blog more informative, giving information on living in Malta as well as whatever travel destination we are heading off to. 

Questions? Comments? Go ahead!


Hiking in Spain

Monday, May 19, 2014

Osa Kolme: Lontoon Reissu

Onpa noloa. Suunnittelin niin tohkeissani, etta alkaisin kirjoittaa tata blogia saannollisesti suunnitellen myos Lontoon miniloman blogin puitteissa. Ja mites kavikaan; en onnistunut edes aloittamaan varsinaista blogia netissa (olen kirjoitellut naita niin sanotusti poytalaatikkoon) ennen kuin reissu on jo tehty ja historiaa. Bloggaanpa taman reissun sitten nain jalkikateen, varmaankin melko tiivistetyssa muodossa. On tama ainakin harjoitusta tulevaa reissua ja matkablogia varten.

Matkasimme siis kihlattuni kanssa Lontooseen kuudeksi paivaksi, mielessa kolme tiettya tarkoitusta: vierailla useammissa matkatoimistoissa, jotka erikoistuvat RTW- lentoihin (round the world) ja ostaa liput tulevalle reissulle, ostaa haapuvut molemmille seka normaalia turistihengailua. Morsiameni asui Lontoossa nuorena tyttona puolisen vuotta au pairina ollessaan, mutta siita on siis 13 vuotta aikaa ja mina olin kaynyt siella vain kerran pikaisen parin paivan erittain matalabudjettisen reissun, joten halusin katsella vahan nahtavyyksia ja haistella suurkaupungin ilmaa vaihteen vuoksi. Ei haluttu tuhlata rahaa hotelleihin, joten tarkoitus oli olla kaksi yota vaimon kaverin luona (hanen kamppiksensa ei halunnut meita sinne koko viikoksi, syy selviaa piakkoin), kolme yota yhdessa sohvasurffailupaikassa ja viimeinen yo toisessa sohvasurffailupaikassa.
Matka alkoi keskiviikkona 30.4.

Keskiviikko:
Tuttuun tapaan kotoa piti lahtea aamuneljan tienoilla, koskapa lento lahti aamuseitsemalta Malagasta. Meilta menee helposti puolitoista tuntia ajaa kentalle, auto piti heittaa pysakointialueelle ja sielta heidan minibussillaan lahtoaulaan. Perille paastiin kuten aina hyvissa ajoin – morsmaikkuni on aina mieluummin tunnin etuajassa kuin 10 minuuttia myohassa, mika on matkustaessa ihan jarkeva lahtokohta. Lennettiin Ryanairilla Gatwickiin ja kone oli reilun puolitoista tuntia myohassa, mutta se ei meita paljon huolettanut – olihan meilla koko paiva aikaa.

Ainoa ongelma oli se, etta olimme sopineet tapaavamme vaimon kaverin Attilan tiettyyn aikaan tietyssa paikassa. Koneen ollessa myohassa mekin olimme tietenkin myohassa, ja vaimo oli unohtanut tallentaa Attilan numeron kannykkaansa, joten emme voineet edes textata hanelle. Loysimme sovitun tapaamispaikan, mutta jatka oli tietenkin mennyt aikaa sitten muualle. Onneksi seisoskelimme Starbucksin ulkopuolella, joten onnistuimme kayttamaan heidan wifiaan ja kirjoittamaan Attilalle mailin ja han ilmestyikin paikalle kymmenessa minuutissa ja vain hitusen karttyisena.

Hanen asuntonsa oli todella hyvalla alueella; zone 1, viiden minuutin kavelymatkan paassa London Bridgen metro- ja juna-asemalta. Siina olikin se ainoa hyva puoli. Kyseessa oli council flat (kasittaakseni jonkinlainen sosiaalikamppa), jonka han jakoi ghanalaisen naisen ja taman sulhasen kanssa (heidan lisakseen asunnossa oli koko ajan vahintaan kaksi muuta ghanalaishenkiloa, en tieda olivatko he vain kaymassa vai asustivatko hekin siella epavirallisesti). Attila mainitsi matkalla, etta hanen huoneensa oli Lontoon standardeilla aika iso. Haluaisinpa nahda, millainen huone olisi sitten Lontoon standardeilla pieni. Ensinnakin jo kerrostalon porttikongi oli hirvea laava, sellainen, missa odottaa rottien ja torakoiden hyppaavan esiin hetkena mina hyvansa. Attilan huone oli suunnilleen meidan vessan kokoinen, ja siella hanella oli sanky, vaatekaappi (jossa oli muutama vaatekappale ja sekalainen kokoelma sipseja ja muuta kuivamuonaa) seka tietokone, nurkassa oli matkalaukku. Han lupautui nukkumaan lattialla ja antoi meidan nukkua hanen sangyssaan, mika oli hyvin kohteliasta. Levitettyamme retkipatjan lattialle, ovea ei mahtunut enaa avaamaan. Vain poikamies voi elaa talla tavalla. Han naytti meille olohuoneen ja keittion (kumpaankaan meilla oli ollut mitaan hinkua menna enaa jalkeenpain) ja kylpyhuoneen, joka oli myos melko kiinnostava. Siella oli kylpyamme, mutta ei suihkua. Emme halunneet kylpea siina ammeessa, joten suihkun sijaan valelimme itseamme vedella kayttaen amparia. Sellainen kesamokki-kokemus keskella Lontoota. Kaiken lisaksi olimme unohtaneet tuoda pyyhkeet (jaksoin vitsailla Douglas Adamsin Linnunradan kasikirja liftareille-henkisesti “we don’t know where our towel is!”, mika ei morsiantani huvittanut ollenkaan), eika Attilalla toki ollut ylimaaraisia pyyhkeita, joten taman kesamokki-suihkun jalkeen jouduimme myos kuivaamaan itsemme ilman pyyhetta. Jatan mielikuvituksenne varaan, miten tama tapahtui.

Naissa olosuhteissa oli itse asiassa ihan hyva, ettemme voineet nukkua hanen luonaan koko Lontoossa oloaikaamme. Joka tapauksessa, sijainti oli todella hyva ja sina iltapaivana lahdimme tutkiskelemaan lahialuetta. Borough market moninaisine ruokakojuineen oli ihan lahella, sielta kavelimme kohti Thamesia pysahtyen valilla kahvikupposelle. Unohdin, etten ole enaa Espanjassa ja kysyin epailevaisesti, mahtaisiko heilla olla soijamaitoa kahviini. Totta kai heilla oli! Mietin mielessani, miten mukavaa oli etta voisin saada vegaaniruokaa helposti mista tahansa eivatka ihmiset pitaisi minua outona lintuna.
Ylitimme joen Millenium-siltaa pitkin, otimme kuvia kaukaisuudessa nakyvasta Tower Bridgesta ja St. Paulin katedraalista ja nautimme ihmisvilinasta. Sitten paatimme, etta oli joko erittain myohaisen lounaan tai todella aikaisen illallisen aika ja halusimme suunnata Chinatowniin etsimaan hyvaa kiinalaisbuffettia edulliseen hintaan. Tassa vaiheessa olimme molemmat aika vasyneita ja nalkaisia, mika on mahtava yhdistelma kun yrittaa loytaa vieraassa kaupungissa jotain uutta paikkaa.

Sanottakoon tahan valiin, etta meidan suhteessamme (kuten varmaan useimmissa suhteissa noin ylipaansa) meilla on aika tarkat roolit, mika on kenenkin tehtava missakin tilanteessa. Vaimo on yleensa paljon parempi kartanlukija, hanella on parempi suuntavaisto kuin minulla ja nain ollen matkustellessamme han on yleensa se matkanjohtaja ja mina seuraan perassa. Talla kertaa, mista lie syysta, yritin osallistua aktiivisemmin kartanlukemiseen ja paikkojen loytamiseen ja meidan molempien suureksi hammastykseksi, olinkin aika hyva siina. Se olin mina, joka huomasi etta olimme kavelemassa Trafalgar Squarelta juuri painvastaiseen suuntaan kuin mihin meidan olisi pitanyt menna Chinatownia kohti ja mina, joka lopulta loysi sen oikean kadun mita pitkin kavella. Koko loppuajan talla reissulla olin vahintaankin tasa-arvoinen ellen jopa paatoiminen kartanlukija ja yleensa loysimme mita halusimme sangen helposti.

Lopulta selvisimme siis Chinatowniin ja hetken hintoja vertailtuamme paadyimme pieneen ravintolaan, jossa buffet maksoi alle 7 puntaa per henkilo plus 50 pennia kupista kiinalaista teeta.  Ilokseni tarjolla oli myos monta kasvisvaihtoehtoa, joten saatiin vatsat todellakin tayteen pikkurahalla. Alkajaisiksi oli tarjolla kasviskeittoa, jota yritin ahnehtia pieneen kulhoon ihan liiankin kanssa – seurauksena tulikuumaa keittoa laikkyi kulhon reunan yli kadelleni, refleksina paastin koko kulhon kadestani ja tiputin sen suoraan keiton sekaan. Onneksi kukaan ei tietaakseni nahnyt tata noloa tapausta, joten otin muina naisina toisen kulhon ja taytin sen huomattavasti maltillisemmin keitolla…

Syonnin jalkeen tallustelimme kaikessa rauhassa  ympari Chinatownia seka Sohoa. Lopulta vasymys alkoi ottaa vallan ja paatimme hypata johonkin satunnaiseen bussiin, menna ylakertaan ja ihastella Lontoon katumaisemia sielta kasin istuen mukavasti lampimassa bussissa. Se olikin hyva idea, bussi johon paadyimme ajoi pitkin Oxford streetia josta bongailimme vaatekauppoja, joihin halusimme menna haapukuja etsimaan ja ajoi myos ohi Hyde Parkin, jonka halusin nahda. Sina iltana paadyimme takaisin Attilan kampille aikaisin (Attila oli toissa) ja menimme suosiolla nukkumaan joskus kymmenen tienoilla – se oli ollut pitka ja jannittava paiva!

Torstai:
Talle paivalle olimme varanneet kaksi matkatoimistovisiittia. Paiva alkoi sateisena ja harmaana, joten se oli ihan sopiva ilma istuskella matkatoimistoissa. Hyva niin, silla niissa tapaamisissa kesti ihan luvattoman kauan! Ei se ihme, etta tallaisella tavallisella pulliaisella menee ika ja terveys vertaillessa lentoja ja yrittaessa loytaa parhaat mahdolliset diilit, kun tata tyokseen tekevalla matkatoimiston ammattilaisellakin keskusvaraamojarjestelemineen siina menee tunti jos kaksikin. Meidan suunnitelmahan oli siis menna Nepaliin, Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja mahdollisesti jollekin Tyynen Valtameren saarelle kuten Fidzille tai Cook-saarille. Paivamaarat olivat joustavat, mutta lahdon pitaisi tapahtua joskus ensi syyskuun alkupuolella ja takaisin tultaisiin siina helmi-maaliskuun tienoilla.

Siina sita sitten vekslattiin eri paivia, eri lentoyhtioita ja eri reitteja edestakaisin, kunnes lopulta loydettiin budjetin rajoissa olevat lennot jattaen Tyynen Valtameren saaret pois kokonaan (tahan oltiin joka tapauksessa valmistauduttu, koska se olisi lohkaissut todella huikean summan budjetista) ja tehdaan parin paivan valilasku Dubaissa. Kerron tulevasta reissusta enemman sitten jatkossa, kun suunnitelmat alkavat hahmottua enemman ja enemman, mutta ainakin nyt tiedetaan lahtopaiva: 18. syyskuuta!

Siinapa se paiva oikeastaan vierahtikin, syotiin juoksulounas Borough Marketissa (mulle falafelia, vaimolle kana Pad Thai) ja lippujen ostamisen jalkeen lahdettiin juhlistamaan tuopillisella. Sitten olikin aika tavata vaimon serkku, joka myos asuu Lontoossa. Tapasimme hanet Oxford Circus’lla kuuden tienoilla, tarkoitus oli menna jonnekin tuopposelle. Kavi ilmi, ettemme olleet ainoita – joka ikinen pubi oli ihan tupaten taynna ja koska meilla oli nalka, halusimme myos jotain syotavaa joten vapaa poyta oli loydettava. Siina mentiin pubista toiseen, kurkisteltiin vahintaan 8 – 10 pubiin mutta joka ainoa oli niin taynna, ettei sinne olisi mahtunut edes seisomaan. Nahtavasti kaikki toimistotyolaiset piipahtivat oluelle heti toiden jalkeen valttaakseen pahimman ruuhkan metrossa ja busseissa. Lopulta suuntasimme sushi-paikkaan, joka oli armeliaan tyhja, syotiin sushit (jumalaisen hyvaa ja vielapa halpaa, alle nelja puntaa per henkilo!) ja sen jalkeen pystyttiin sitten menemaan pubiin seisomaan ulkopuolella (kun sisalle ei mahtunut, mutta saatiinpa kuitenkin olutta). Suunnattiin jalleen melko aikaisin kotiin, silla saimme pubissa ollessamme huonoja uutisia sohvasurffailurintamalta: hostimme joutui perumaan.

Seuraavana paivana eli perjantaina meidan oli ollut tarkoitus menna lesboparin luo, jotka loysimme sohvasurffailun kautta. Nyt he kuitenkin kirjoittivat, etta toinen heista oli sairastunut johonkin pahaan vatsatautiin johon kuului kova kuume ja oksentelu, eika nyt ollut hyva aika vieraille. Ymmarrettavaa sinansa, mutta se jatti meidat aika epamiellyttavaan tilanteeseen… eli meidan piti paasta kotiin, jossa voitiin kayttaa tietokonetta ja laittaa nettiin hatahuuto: viime hetken sohvapyynto!

Perjantai:
Aamu avautui jalleen melko harmaana ja toivottomana – kukaan ei ollut vastannut sohvapyyntoomme ja Attila oli sita mielta, ettei hanen kamppiksensa antaisi meidan yopya siella enaa. Paivan missio oli siis loytaa katto paan paalle.

Jatimme matkatavaramme viela Attilan luo ja sovimme menevamme hakemaan ne iltapaivalla, kun olemme loytaneet hostellin. Attilan piti paasta toista klo 15, joten suunnitelma oli hakea kamat sielta niihin aikoihin, menna hostelliin, kayda suihkussa (ah, mita luksusta! Suihku!), vaihtaa vaatteet ja menna illalla teatteriin – meilla oli liput Lion King-musikaaliin.

Menimme siis ensimmaiseksi jalleen Starbucksiin, koska olimme todenneet langattoman netin toimivan siella hyvin ja loysimme piakkoin hostellin, jossa oli viela vapaita sankyja siksi illaksi suhteellisen hyvaksyttavaan hintaan. Varasimme siis kaksi sankya neljan hengen naisten dormista, hintaa talle tuli viitisenkymmenta puntaa. Se oli kuitenkin helpotus, etta saimme katon paamme paalle, joten saatoimme jatkaa paivaa suunnitelman mukaan:shoppaillen.

Sanottakoon tahan valiin, etta varmaankin useimmat naiset, jotka ovat menossa naimisiin, kayttavat melko paljon aikaa sen “taydellisen” haapuvun etsimiseen. Ja se on varmaan useimmille morsiamille yksi niista haiden tarkeimmista asioista. Meilla oli periaatteessa kaksi shoppailupaivaa Lontoossa ja niista ensimmaisen paatimme kuluttaa – ei suinkaan haapukuja etsiessa – vaan outdoors-liikkeissa etsien vaellussaappaita, vaellussukkia seka kaiken maailman tykotarpeita rahavoista vedenpuhdistustabletteihin. Siinapa se aika taas vierahti ja rahaa paloi pari sataa puntaa, mutta loydettiin paljon hyvaa kamaa tulevaa reissua varten.
Nalka kasvoi shoppaillessa, onneksi loysimme harvinaisen halvan kebab- ja hampurilaispaikan, josta minulle lahti kasvispurilainen ranskiksilla ja kanakebab vaimokkeelle alle 10 punnan.

Sitten oli taas kahvistelun aika, vastoin yleisia periaatteitani monikansallisia ketjuja vastaan menimme jalleen Starbucksiin ja talla kertaa jopa maksoin kahvista, koska halusimme kayttaa nettia aina tilaisuuden tullen. Nyt olimmekin saaneet positiivisen vastauksen sohvasurffailusta ja olisimme voineet menna taman jatkan luo jo perjantai-iltana, mutta kun hostelli oli kerran maksettu, kirjoitimme hanelle etta tulisimme vasta lauantaina.
Tassa vaiheessa kaikki naytti menevan aika hyvin: shoppailu oli ollut menestykas, meilla oli yosija lopuille Lontoon oille, kaikki oli mukavasti. Ongelmat alkoivat sitten, kun halusimme menna Attilan luo hakemaan kamojamme: han ei ollutkaan paassyt toista viela klo 15, vaan tekstasi paasevansa kotiin ehka puoli kuuden tienoilla. Nain ollen meilla ei olisi aikaa menna hostellille, kayda suihkussa yms. ennen teatteria, joten paatimme menna ja kirjautua sisaan ilman matkatavaroitamme, mutta ainakin paasisimme eroon ostoksista. Hostelli sijaitsi King’s Crossin alueella ja oli onneksi helppo loytaa, joten nakkasimme kamat huoneeseen ja ryntasimme saman tien takaisin metroon, josta muutaman vaihdon ja muutaman minuutin kavelyn jalkeen olimme taas Attilan pihalla. Vain kuullaksemme, ettei han ollut vielakaan kotona ja ehtisi kotiin juuri klo 19. Teatteriesitys alkoi klo 19:30…

Kaiken huipuksi lippumme olivat siella Attilan huoneessa, joten meidan oli pakko saada ne ennen kuin voisimme menna. Lopulta han tuli kotiin, paasimme kasiksi matkatavaroihimme vain kaivaaksemme liput esiin ja juoksimme metroasemalle minka jaloista lahti. Ei suihkua, ei vaatteiden vaihtoa, ei meikkia, pre-theatre dinnerista puhumattakaan. Ehdimme lopulta juuri ja juuri ennen esityksen alkua hikisina, hengastyneina ja hyvin kaukana esittelykelpoisista. Emme tietenkaan olleet ehtineet syoda mitaan, joten nakertelimme repusta loytynytta omenaa henkemme pitimiksi. Pyrin yleensa olemaan hieman elegantimpi teatterissa, mutta siita viis – tarkeinta, ettemme missanneet koko esitysta. Show oli todella vaikuttava, nautimme siita taysin sydamin! Musiikki, laulu, esiintymisasut seka rekvisiitta olivat kaikki loistavia. Se oli hieno kokemus, kaipaan taalla asuessamme tallaisia kulttuurikokemuksia.

Show’n jalkeen suuntasimme takaisin hostelliin ja pysahdyimme matkalla 3,5£ falafel-aterialle – se kruunasi taman pitkan ja jannittavan paivan.

Lauantai:
Herasin tapani mukaan aikaisin, mahdollisesti kamppistemme harmiksi. Aurinko paistoi kauniisti, joten paatimme etta tasta tulee nahtavyyspaiva shoppailupaivan sijaan. Soimme hintaan kuuluvan aamiaisen (paahtoleipaa ja hilloa pikakahvin kera – parempi kuin ei mitaan, mutta ei paljon parempi) ja suuntasimme kaupungille. Olimme varanneet Thames-risteilyn joka meni keskustasta aina Greenwichiin asti ja matkan varrella ohitimme monet nahtavyydet kuten parlamentin, Big Benin, London Eyen ja Tower Bridgen. Siina sitten istuskeltiin ja otettiin kuvia, oli kaunis aurinkoinen paiva, mutta kylma siina paatilla kylla tuli.

Greenwichilla tallusteltiin observatorioon, jossa  tuijottelimme maston paassa mollottavaa palloa, koska sita tuijottivat monet muutkin ihmiset. Kasityksemme oli, etta tasan kello 13 se pallo tipahtaisi maston paasta alas ja tama tapahtuma merkkaisi tasatuntia. Siina sitten niskat kenossa tuijottelimme muutaman kymmenen muun turistin kanssa eika mitaan tapahtunut. Kello oli jo kymmenen yli ja totesimme, etta tama ei varmaankaan ollut se oikea pallo ja jouduimme vain jonkinlaisen joukkohypnoosin valtaan – teemme nain, koska muutkin tekevat nain. Hetken kun silma valtti, pallo tietenkin tipahti samantien. Eipa siina paljon nakemista kylla ollut enka ole edelleenkaan ihan varma, pitiko sen siis merkita tasatuntia vai 11 minuuttia yli vai mita. Joka tapauksessa, olimmepa ainakin siella paikan paalla.

Menimme laivalla takaisin Big Benin tuntumaan Westminsterille, josta paatimme jalleen suunnata Chinatowniin lounaalle. Talla kertaa loysimme eri buffet-ravintolan, joka oli hitusen vahemman halpa mutta myos hitusen parempi, isompi ja todella taynna. Mahat taynna oli aika menna takaisin hostellille hakemaan sinne jatetyt ostokset ja sielta seuraavaan sohvasurffailupaikkaan, Tristanin luo Elephant & Castlen tienoille.
Tristanin kamppa oli ihan eri luokkaa kuin Attilan loukko; iso kahden makuuhuoneen asunto, jossa oli valtava parveke. Kamppa oli tosin todella poikamies-boxi-kunnossa – se ei ollut nahnyt kevatsiivousta tana vuonna eika joulusiivousta viime vuonna. Mutta mikapa siina, meita odotti lammin vastaanotto grillibileiden merkeissa. Grillailtiin, juotiin olutta ja viinia, juteltiin ja pelattiin erikoista korttipelia aamukolmeen asti – oli todella mukava ilta.

Sunnuntai:
Espanjassa asuvalle shoppailu sunnuntaina on ihan erikoinen kokemus. Kaupat auki sunnuntaina? Kaikkiko? Uskomatonta! Saimme onneksi tietaa jo lauantaina, etta Oxford Streetin kaupat avaavat sunnuntaisin ovensa vasta puolilta paivin, muuten oltaisiin varmaan oltu siella jo aamukymmenelta. Sunnuntai oli se haapuvunostopaiva. Kerron tarkemmin haalookistamme myohemmassa postissa, kerrottakoon tassa nyt se, etta loysimme molemmat sopivat puvut sunnuntaina ja niihin sopivat laukut ja kengat maanantaina melko nopeasti ja paljon halvemmalla kuin mita odotin, eli se oli menestystarina!

Iltapaivalla tapasimme vanhan kaverimme, unkarilaisen naisen, johon olimme tutustuneet Malagassa muutama vuosi sitten. He perustivat naisystavansa kanssa ravintolan Torremolinosiin, joka ei menestynyt ollenkaan ja he ajautuivat konkurssiin jaaden ison lainan kanssa kiikkiin. He muuttivat sielta sitten Lontooseen, maksoivat lainaa jonkin aikaa takaisin Espanjaan, mutta emme olleet olleet heidan kanssaan tekemisissa pitkiin aikoihin. Nyt kun olimme Lontooseen menossa, olin kirjoittanut heille molemmille Facebookissa, etta voisimme tavata jos heille sopi. Toinen heista, Timi, kirjoitti pitkan ajan paasta takaisin, etta he olivat eronneet vastikaan, ja Ramilla oli toinen tyttoystava ja Timi oli kovin masentunut eika ollut varma, olisiko hanesta mihinkaan sosiaalisiin kanssakaymisiin. Lopulta han kuitenkin ehdotti, etta voisimme tavata sunnuntaina, koska han oli paremmassa mielentilassa nyt.

Tapasimme Timin Oxford Circusilla ja kavelimme sielta Sohoon, jossa soimme lounasta todella hyvassa thai-ravintolassa jutellen. Han oli edelleen toiveikas, etta he voisivat palata yhteen Ramin kanssa ja meita hieman arvelutti kertoa, etta olimme menossa naimisiin – emme halunneet hieroa suolaa haavoihin. Kerroimme sitten kuitenkin ja han oli onnellinen puolestamme. Shoppailun ja syonnin jalkeen kaytiin yksilla cocktaileilla She Soho-lesbobaarissa, joka oli melko dekadentti paikka.

Menimme hyvissa ajoin “kotiin”, chillasimme hetken ja menimme varhain nukkumaan – edellisen illan riekkuminen painoi vanhoissa luissa.

Maanantai:
Kuten jo mainittu, ostimme maanantaina kengat ja laukut haita varten – sekin oli niin helppoa, ensimmainen kauppa mihin kaveltiin sisaan osoittautui hyvaksi valinnaksi eika koko hommassa mennyt kuin kymmenen minuuttia. Sitten olikin koko paiva aikaa hengailla. Kaytiin Green parkissa picnicilla, otettiin kuvia Trafalgar Squarella leijonien kanssa, Piccadilly Squarella, Buckingham Palacen tienoilla, Westminster Abbeyn ymparistossa… illalla meilla oli liput London Eye-maailmanpyoraan, josta avautuikin hienot maisemat ympari Lontoota.

Illalla oltiin kaikessa rauhassa Tristanin luona, jonne ilmaantui odottamatta seuraavakin surffailija; Tristan oli maininnut, etta viikon paasta hanelle tulee vieraaksi kiinalainen 60-vuotias rouva. Kavi ilmi, etta Tristan oli sekoillut paivissa ja itse asiassa rouva olikin tulossa juuri tanaan. Siina oli naurussa pitelemista – han oli juuri sanonut, etta pitaa sitten siivota kamppa ennen kuin tama seuraava vieras tulee!

Siina oli tiivistetty kertomus Lontoon reissusta – tiistaina vaan suunnattiin aamuvarhain lentokentalle ja matkattin kotiin. Oli mukava ja jossain maarin epatyypillinen reissu meille, harvoin tehdaan tallaisia kaupunkilomia. Lisaan kuvia, kunhan kynnelle kykenen - juuri nyt en ehdi alkaa sahlata sen kanssa. 

Seuraavaksi suuntaamme Unkariin vaimon kotimaisemiin!



Wednesday, May 7, 2014

Osa Kaksi: Elamaa Gibraltarin kallion kupeessa

Kun lompakossa on oma osionsa euroille ja punnille. Kun tyomatkalla katselet meren yli Afrikan puolelle. Kun jatkuva adaptorin etsiminen on normaali osa arkielamaa mita tahansa sahkolaitetta kayttaessa. Silloin tiedat asuvasi Gibraltarin ja Espanjan rajamaastossa.

Suomessa asuville kavereille on joskus vaikea selittaa tata elamanmenoa. Ensinnakin pitaa jatkuvasti muistuttaa, etta ei, Gibraltar ei siis kuulu Espanjaan, vaan Britanniaan, eli kun asun Espanjan puolella ja olen toissa Gibraltarin puolella, joudun ylittamaan valtioiden valisen rajan joka paiva. Niin, Gibraltarilla puhutaan englantia virallisena kielena, vaikka kaikki paikalliset puhuvat myos espanjaa. (Itse asiassa lievasti rasistisen vitsin mukaan paikalliset eivat ole kaksikielisia, vaan luku- ja kirjoitustaidottomia kahdella kielella. Puhutaan paikallisten kieli- ja muista taidoista vahan myohemmin.) Tienaan siis palkkani punnissa ja maksan laskuni euroissa. Kahden maan, kahden kielen ja kahden valuutan valilla seilaaminen on elamantapa, joka voi olla kiinnostavaa, mutta valilla myos melko turhauttavaa.

Gibraltar on itsessaan todella omituinen paikka. Kokonaispinta-alaa on seitsemisen neliokilometria, joista suurinta osaa hallitsee valtava kallio, ja asukkaita vajaa 30 000. Katukuvaa koristavat punaiset englantilaiset puhelinkopit (joita ei kuulemma enaa Englannista loydy) ja kallion huipulla asustavat Euroopan ainoat luonnonvaraiset apinat, jotka pistaytyvat saannollisesti myos kaupungin keskustassa turisteja ilahduttamassa (ja paikallisia arsyttamassa). Viela muutama vuosikymmen sitten, Espanjan diktatuurin aikana raja Espanjan ja Gibraltarin valilla oli suljettu eika Gibraltarille tai sielta pois paassyt kuin joko laivalla tai lentokoneella.
Gibraltarin pienesta koosta huolimatta sen asukkaat ovat hammastyttavan monimuotoista porukkaa. Marokosta tulleita muslimeja tallustelee kadulla perinteisissa kaavuissaan ja naisten hiukset huivien peitossa. Ortodoksijuutalaiset kavelevat synagogasta kotiin mustissa vaatteissaan ja hatuissaan, miesten pitka parta ja sivukiharat tuulessa heiluen. Merkittava intialaisvahemmisto nakyy katukuvassa myos varikkaissa sareissaan. Valkoihoiset gibraltarilaiset ovat sekoitus espanjalaisia, britteja, italialaisia, maltalaisia ja ties mita muita kansalaisuuksia. Tassa mikrokosmoksessa eri uskonnot, ihonvarit ja kielet elavat kuitenkin yhdessa suhteellisen sovussa, joten siina mielessa Gibraltar voi toimia esimerkkina muille alueille, jossa moiset erot ihmisten valilla ovat aina johtaneet valien kiristymiseen ja jopa sotiin.

Ei tama pieni maailman nurkka toki mikaan paratiisi ole. Gibraltar yrittaa olla mahdollisimman omavarainen, silla naapurimaa Espanjan kanssa valit ovat pysyvasti kireat. Niin pienelle alueelle on kuitenkin vaikea rakentaa kunnollista infrastruktuuria ja niinpa esimerkiksi sahko- ja vedenjakeluverkko on usein vaikeuksissa – kovat tuulenpuuskat johtavat usein sahkokatkoihin, pienikin myrsky riittaa katkaisemaan vedenjakelun saannollisin valiajoin eika kannykankuuluvuutta voi taata monissa osissa tata pikkuriikkista aluetta. Puhelin- ja nettiyhteydet ovat ylipaansakin hatarat. Tama kaikki saattaa taalla asuvat ulkomaalaiset monesti hermoromahduksen partaalle – pitikin muuttaa tanne kehitysmaahan!

Suurin kiusa taalla asuessa on kuitenkin paivittainen rajanylitys ja siihen liittyva haslinki. Vaikka Gibraltar osana Iso-Britanniaa on EU:ssa, se ei ole osa Schengen-maita, joten rajaa ylittaessa passit/henkilotodistukset tulee tarkistaa. Monesti rajavartiostoa passi ei niinkaan kiinnosta, mutta Espanjan viranomaiset haluavat pysayttaa verovapaan tupakan ja alkoholin salakuljetuksen Gibraltarin puolelta Espanjaan – tama on ainakin se virallinen selitys sille, miksi rajajonot venyvat joskus tuntikausien mittaisiksi. Salakuljetus on toki kukoistava bisnes, mutta se ei suinkaan ole ainoa tai suurin syy pysayttaa ja tutkia juurta jaksaen joka ikinen rajaa ylittava auto, moottoripyora, polkupyora tai jalankulkija. Monien mielesta se varsinainen syy on silkka kiusanteko – gibraltarilaisten elamaa yritetaan hankaloittaa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Poliitikkojen kahinoista karsivat tietenkin lahinna ne tavalliset kansalaiset, niin gibraltarilaiset, rajan toisella puolella toissa kayvat espanjalaiset (joita on useampi tuhat), turistit kuin mekin.


Totta puhuen rajajono on yksi niista suurimmista syista, miksi haluamme taalla pois muuttaa. Alkaa tassa toki muutenkin maa polttaa jalkojen alla, mutta tama paivittainen turha kiusa alkaa olla jo liikaa.On hankalaa suunnitella vaikkapa iltamenoja, kun ei koskaan tieda meneeko tyomatkassa puoli tuntia (jos ei ole jonoa) vai kolme tuntia (jos on erikoisen paha jono). Puhumattakaan siita, miten pahaksi moottoripyoralla jonottaminen ja pakokaasujen paivittainen hengittely on terveydelle. Kiusa se on pienikin kiusa, ja tassa tapauksessa itse asiassa aika iso kiusa.