Kuka Nomadi? Nomadi Who?

Saturday, March 22, 2014

Osa Yksi: Nomadin Omakuva


Disclaimer: Olen kirjoitellut tata blogia niin sanotusti poytalaatikkoon jo maaliskuusta asti, miettiessani mita sivustoa loppujen lopuksi kayttaisin blogin julkaisuun. Useampi kuukausi on vierahtanyt ja paadyin lopulta tahan bloggeriin - julkaisen siis postaukseni jalkikateen, pahoittelut mikali tama aiheuttaa jonkinlaista sekaannusta!

Jostain on aloitettava. Joten aloitan itsestani. Olen reilu kolmikymppinen, vinoviettinen ulkosuomalaisnainen. Viimeiset viitisen vuotta on kulunut Etela-Espanjassa, asun Espanjassa ja olen Gibraltarin puolella toissa. Toisin sanoen kayn joka paiva ulkomailla. Tama on paikallisten keskuudessa todella kulunut vitsi. Matkailu on minulle seka ammatti etta rakkain harrastus, suorastaan intohimo.

Tassa blogissa on tarkoitus kertoilla ensinnakin paivittaisesta elamastani, pikku reissuista sinne tanne (talla hetkella varattuna on Lontoon matka toukokuun alussa ja Unkarin matka kesakuussa) ja ennen kaikkea isommasta reppumatkasta, joka on viela toistaiseksi suunnitteluasteella. Tama iso reissu (johon viittaamme aina tyttoystavani kanssa sanoilla “The Big Trip”) merkkaa myos taman aikakauden loppua, silla takaisin ei ole tarkoitus tulla. Siita, mihin tasta paadytaan, ei ole mitaan selkeaa kasitysta, mutta antaa nyt elaman kuljettaa vahan aikaa. Hyvinhan tassa on tahankin asti parjatty.

Itse asiassa meilla ei ollut mitaan tarkoitusta pysytella naissa maisemissa laheskaan nain kauaa. Tama oli hyva esimerkki siita, miten paikoilleen asettuminen voi ikaan kuin hiipia hiljaa taaksesi ja hyokata huomaamatta kimppuusi. Valmistuttuani amkista “matkailun moniosaajaksi” lahdin maailmalle vakaana aikomuksenani asua monissa maissa, olla toissa matkailualan monissa eri rooleissa ja pidin periaatteenani sita, etten olisi koskaan paikallani kahta vuotta kauempaa. Ensimmainen osoite oli Dublin ja siella onnistuinkin pitamaan taman periaatteen, silla kahden vuoden jalkeen lahdimme tyttoystavani kanssa aurinkoisemmille metsastysmaille eli Gibraltarille. Kuten sanottua, siita on nyt viisi vuotta.

Saavuimme tanne kahden matkalaukun ja kahden rinkan kanssa, muuta omaisuutta meilla ei ollut. Asuimme ensimmaiset puoli vuotta tyopaikallamme, hotellin henkilokunnan huoneessa, joten sina aikana tavaramaara ei juuri kasvanut. Sitten muutimme pieneen kaksioon, josta muutimme suurempaan kahden makuuhuoneen ja olohuoneen lukaaliin, josta muutimme viela isompaan asuntoon, josta muutimme tahan nykyiseen kotiin: kolmikerroksinen talo, jossa on kolme makuuhuonetta (yhta niista kaytamme tyohuoneena). Ja joka ikinen huone, kaappi, poydanalus ja nurkka on taynna tavaraa. Miten tama oikein tapahtui? Ei, matkan varrella ei tullut muuta perheenlisaysta kuin kissa (mikas sen tyypillisempaa – toki lesboparilla taytyy kissa olla!), enka nain jalkeenpain mietittyna ymmarra, mika mielenhairio meihin iski. Eipa silla, mukavahan on asua talla tavalla, ja Espanjan talouskurimuksen seurauksena asuminen on todella halpaa – etenkin kun tienaa palkkansa Gibraltarilla.

Viime aikoina meita on kuitenkin kumpaakin alkanut ahdistaa tallainen sub-urbanisaatio, johon olemme itsemme ajaneet. Taalla asuessa on pakko omistaa auto, koska julkinen liikenne on lahes olematonta ja valimatkat pitkia. Jos sattuu huvittamaan menna ulos syomaan tai tuopille, kavelymatkan paassa on tasan kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole erikoisen houkutteleva. Jos haluamme lahtea kaymaan kavereiden luona kaupungissa, pitaa aina miettia pitaytyyko jompikumpi ajokunnossa vai tuhlataanko taksiin. Kavereita tanne kutsuessa heilla on sama ongelma. Viikonloput kuluvat automarketissa ruokaostoksia tehdessa ja suhteettoman suurta taloa siivotessa. Taalla asuu lahinna lapsiperheita tai vanhempia ihmisia, koska ei tama alue juuri nuoria ihmisia houkuttele – olemmeko me jo niin vanhoja, etta kuulumme kohderyhmaan?
Ehka olemme loytaneet itsemme aloilleenasettumisen helvetista, mutta ei hata ole taman nakoinen. Olemme toki tehneet useammankin irtioton taalla asuessamme.

Syksylla 2009 kavimme parin kuukauden rundin Etela-Amerikassa: Ecuadorissa, Perussa, Boliviassa ja Chilessa. Siita vuoden paasta syksylla 2010 oli aika Trans-Mongolian junamatkan – aloitimme reissun Helsingista ja matkasimme junalla lapi Venajan ja Mongolian aina Kiinaan asti, jossa matkasimme edelleen junilla viela Pekingista Hong Kongiin ja sielta lentaen takaisin. Sitten oli hetken rauhoittumisen ja (aargh, taas se sana tulee) aloilleenasettumisen aika, koska seuraavana pitempi matka alkoi vasta joulukuussa 2012. Silloin suuntasimme Singaporeen, Malesiaan, Bruneihin ja Indonesiaan.


Se, mika on pakko sanoa tasta samassa paikassa asumisesta vuodesta toiseen, on se, etta joka kerta on vaikeampi lahtea. Etela-Amerikkaan lahtiessamme meilla ei ollut asuntoa, autoa eika kissaa huolenaiheina: jatimme vain vahaiset tavaramme hotellille (jossa olimme toissa) ja silla siisti. Trans-Mongolian aikana meilla oli jo asunto, jonka vuokra piti maksaa poissaollessammekin ja autokin piti jattaa sinne oman onnensa nojaan. Viimeiselle reissulle lahtiessa oli vielapa iso talo, jonka vuokranmaksu olisi ottanut koville matkan aikana, ellemme olisi saaneet alivuorattua sita kaverimme vanhemmille, jotka myos pitivat huolta kissasta seka autosta poissa ollessamme. Totesimme, etta tama ei voi jatkua nain – kohta sita on jo ihan paikoilleen jamahtanyt ja kuvittelee, etta ei voi enaa lahtea. Siispa nyt on aika lahtea ihan kokonaan. Silla tarkeinta on lahteminen – olkoon kulunut lause, mutta siihen mina uskon.