Kuka Nomadi? Nomadi Who?

Friday, June 6, 2014

Osa Nelja: Haablogi

Haablogi? Mina? Siina vasta vitsi. Tormasin ihan viime aikoina tahan kasitteeseen, etta ihmiset suunnittelevat haitaan kuukausi- ellei vuositolkulla ja pitavat siita blogia kasitellen aiheita kuten mitka kaiverrukset otettaisiin sormuksiin, mika vari olisi haiden teemavari jne. Kuvittelin, etta olisipa huvittavaa, jos itsekin kirjoittaisin edes muutaman paivityksen tasta aiheesta. Ja tassa sita taas ollaan, haat olivat viikko sitten ja tassa tulee nyt varmaankin se ainoa paivitys.

Eipa silla, meillehan oli alusta asti selvaa, etta pidamme haajuhlan hyvin pienena ja yksinkertaisena, mika tietenkin vahentaa suunnittelun tarvetta ja stressia. Halusimme kutsua vain laheisimmat ystavat taalta paikan paalta, on paljon syita miksi emme halunneet yrittaakaan kutsua ihmisia kotimaistamme. Harkitsin kylla, etta jarjestaisimme seremonian jossain kauniimmassa paikassa kuin La Linea (joka on varmaan virallisesti Espanjan rumin ja luotaantyontavin kaupunki – en ainakaan ole koskaan nahnyt vahemman hurmaavaa paikkaa tassa maassa) ja jossain romanttisemmassa paikassa kuin kaupungintalo tai maistraatti. Tutkailin esimerkiksi Marbellaa ja Esteponaa, jotka olisivat noin tunnin ajomatkan paassa ja kyselin parista hotellista, jotka haajuhlia jarjestavat, miten se toimisi. Loppujen lopuksi paatimme, etta pitaaksemme kulut alhaisina ja asiat mahdollisimman yksinkertaisina, seremonia olisi La Linean kaupungintalolla ja sitten menisimme Gibraltarin puolelle siihen hotelliin, jossa olen toissa, juhlavalle lounaalle. Talla tavalla vieraidemme ei tarvitsisi matkata Marbellaan (ei sinne toki pitka matka ole, mutta julkisten kulkuneuvojen puutteesta johtuen autottomille hankala matka) tai takaisin ja se helpotti myos paperihommien hoitamista, etta teimme kaiken kotikaupungissamme.

Yksi tarkeimmista asioista haita suunnitellessa oli (tietenkin!) haapukumme. Vaikka oletettavasti useimmat morsiamet kayttavat huomattavasti enemman aikaa, rahaa ja vaivaa haalookinsa suunnitteluun, kylla me lepakotkin ymmarramme, etta haapaivana molempien morsiamien tulee olla parhaimmillaan. Emme halunneet mitaan varsinaisia haapukuja (tyyliin kermakakku), se oli jo heti alusta asti selvaa, mutta ajattelin etta molemmilla tulisi kuitenkin olemaan valkoinen tai vaalea (vaikka kerman- tai shamppanjanvarinen) mekko, ei siis mitaan varikkaita pukuja eika todellakaan toiselle smokkia (vaikka eras miespuolinen ystavamme olettikin, etta morsmaikkuni tulee olemaan se “mies” haapaivana!). Puvun tulisi olla sellainen, etta sita voi kayttaa muissakin tilaisuuksissa (ettei se ole niin selkeasti nimenomaan morsiuspuku) ja mielellaan lyhyt. Kuulostaa aika turhamaiselta, mutta kun meilla molemmilla on kerran hyva, hoikka vartalo ja kehutut saaret, niin miksi ei niita sitten haapuvussaan esittelisi. Molemmille sopivat mekot loytyivatkin sitten Lontoosta, ensin vaimolle ja sitten minulle haettiin suunnilleen yhteensopiva. Molemmat mekot ovat puhtaanvalkoiset ja molemmissa on yksityiskohtana pitsia (kuulemma trendikasta talla hetkella, hyva maiha). Vaimon mekko on todella mini ja minunkin melko lyhyt, minulla on vahan avarampi kaula-aukko ja hihat valkoista pitsia, kun taas vaimolla ei ole hihoja ollenkaan.

Loysimme myos yhteensopivat kengat ja kasilaukut todella helposti – mina ihastuin tahan pitsiteemaan niin kovasti, etta kenkani ja laukkunikin ovat pitsilla koristellut, vaimolla pitsin sijaan seka kenkia etta laukkua koristaa rusetti.Kun kerran puvut olivat kokonaan valkoiset, paatimme pieneksi variyksityiskohdaksi laittaa punaiset kynnet (en ole kayttanyt kynsilakkaa vuosikausiin!) ja huulet, seka morsiuskimpun sijaan yksi punainen ruusu molemmille.


Haapaivan aamuna kaverimme, joka on kampaaja ja asuu lahella meita, laittoi seka hiukset etta meikit molemmille ja kylla ammattilaisen kadenjaljen huomaa – olimme molemmat todella tyytyvaisia lopputulokseen.

Sitten olikin aika menna kaupungintalolle, jossa vieraamme eli kaksi laheisinta ystavapariskuntaamme odottelivat. Otimme kuvia kaupungintalon puutarhassa, joka on onneksi hyvin epatyypillinen paikka La Lineassa, nimittain kaunis eika epatoivoisen masentavan ruma, kuten suurin osa kaupungista. Meita jannitti tietenkin ihan hillittomasti, mika lienee normaalia naimisiinmennessa, mutta erikoisesti sen takia, kun ei tiedetty millainen seremonia tulee olemaan, mita meidan kuuluu milloinkin sanoa ja pelattiin, ettei aina ymmarreta kaikkea ja hermostuksissamme unohdamme koko espanjankielen.



Menimme kohti salia, jossa seremonian piti kohta alkaa, ja vieraamme opastettiin sisalle ensin, jotta he voivat ottaa kuvia ja videoida meidan saapumisemme. Kavelimme sitten yhdessa kasi kadessa tuomarin eteen, joka oli ystavallisesti hymyileva nainen (iloinen yllatys) ja han aloitti seremonian supernopealla espanjalla. Onneksi eteen ei tullut mitaan vaikeaa tilannetta, jossa emme olisi osanneet reagoida oikealla tavalla. Han luki aaneen jotain avioliittoa koskevia lakipykalia ja kysyi, suostunko ottamaan Ginan vaimokseni vapaaehtoisesti, johon minun kuului sanoa “si, consiento”. Sitten minun piti toistaa hanen perassaan valani Ginalle “yo, Marjo, te quiero a ti, Georgina, por esposa y prometo amarte y cuidarte todos los dias de mi vida”. Sormusten vaihtamisessa oli hieman haslinkia, koska en ollut oikein varma missa vaiheessa tama tuli tehda, mutta sujautin sitten sormuksen nuorikkoni sormeen samalla kun sanoin naita valoja, han teki samoin perassa. Sitten tuomari julisti meidat laillisesti puolisoiksi ja saimme suudella. Taman jalkeen oli vain paperien allekirjoitus, ensin me, sitten todistajamme ja lopuksi itse tuomari ja siina se, seremoniaan ei mennyt kuin ehka 15 minuuttia. Se sopi meille vallan mainiosti, silla enaa ei tarvinnut jannittaa mitaan.



Kaiken kaikkiaan se meni hyvin ja oli parempi kokemus kuin mita olin odottanut – ensinnakin virkahenkilot olivat ystavallisia ja mukavia, se sali missa seremonia oli ei ollut mitenkaan kauhean ruma (vaikka toki silti kaukana maailman romanttisimmasta haapaikasta) ja koko toimitus meni hyvin ilman mitaan komplikaatioita. Jalkeenpain olimme molemmat helpottuneita ja onnellisia – nyt saatoimme nauttia loppupaivasta taysin rinnoin!

Otimme lisaa kuvia puutarhassa ja matkalla Gibraltarille, sitten rajan ylitettyamme hyppasimme taksiin ja silla huristelimme hotelliini. Kollegani olivat laittaneet meille poydan ravintolan terassille ja koristelleet sen pyynnostani punaisilla ruseteilla. Soimme todella hyvan lounaan, vieraat olivat otettuja siita miten hyvaa ruoka oli ja kokki oli pyynnostani tehnyt minulle oman vegaanimenun. Olin myos jarjestanyt vaimolleni yllatykseksi haakakun (hotellille haakakut tekevat nainen lupasi tehda sen minulle lahjaksi), joka oli koristeltu valko-punaiseksi ja kaksi morsianta kakun paalla. Se oli oma ohjelmanumeronsa, vaikka kukaan ei voinut haaveillakaan kakun syomisesta siina vaiheessa kun mahat olivat taynna kolmen ruokalajin jaljilta.



Kun olimme aikamme syoneet, juoneet ja jutelleet, lahdimme takaisin Espanjan puolelle, vieraat kotiinsa ja me kohti Benalmadenaa, josta olimme varanneet haayoksi hotellihuoneen. Oli hauska kokemus kantaa kahden morsiamen koristamaa kakkua pitkin La Linean vilisevaa kavelykatua valkoisissa mekoissamme, ystavamme sanoi tuntevansa itsensa julkkikseksi, koska ihmiset tuijottivat meita niin paljon! Parikin vanhempaa espanjalaismiesta huusi ohimennessamme “vivan los novios” (elakoon morsian ja sulhanen), parin sekunnin hiljaisuuden jalkeen mumisten “… las novias..” (morsiamet), kun han tajusi mika oli meneillaan.
Lahdimme sitten ajamaan kohti Benalmadenaa, joka oli Malagan lahettyvilla oleva turistirysa. Normaalisti se ei olisi mitenkaan lempipaikkamme, mutta loysimme sielta ihanan marokkolaistyylisen hotelliin, johon kuului hammam (arabialainen kylpyla) ja paatimme sen olevan juuri sopiva paikka haayollemme. Sita paitsi, vaikka se on vain puolentoista tunnin ajomatkan paassa meilta, siella on ihan eri tunnelma ja tuntuu kuin olisimme lomalla eri ymparistossa. Loysimme hotellin ongelmitta (yllatys numero 1), vastaanotto oli ystavallinen ja miellyttava (yllatys numero 2) ja huone kaikinpuolin hyva. Ehdimme hetken rentoutua ennen kuin oli aika menna kylpylaan, joka oli todella romanttinen ja hieno paikka.

Meilla oli sessio varattuna klo 20 mika oli myohaisin mahdollinen aika, ajattelimme sen sopivan hyvin ettei sitten tarvitse rentoutuneena ja raukeana enaa lahtea mihinkaan. Meidan lisaksemme siella oli ehka kuusi muuta pariskuntaa, mukavan valjaa ja rauhallista. Siella oli sopivan hamaraa ja tunnelmallista ja koko paikka oli sisustettu kauniiseen marokkolaistyyliin. Siella oli eri altaat kylmalle, lampimalle ja kuumalle vedelle, hoyrysauna ja rentoutumishuone, jonne saattoi menna juomaan teeta tai vetta kun mieli teki. Oli ihanaa rentoutua jannittavan paivan jalkeen.
Kuten suunniteltu, emme halunneet menna mihinkaan kylpylan jalkeen, vaan vetaydyimme huoneeseemme viettamaan haayota.

Seuraava paiva oli varattu rentoon hengailuun Benalmadenassa – oltiin biitsilla, kaveleskeltiin Paseo Maritimalla, syotiin chiringuito-lounas oluen kera ja lahdettiin iltapaivalla ajelemaan kotia kohti onnellisissa tunnelmissa.

Kaiken kaikkiaan meidan haat olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ihanat, kaikki meni hyvin ja nautittiin paivasta sydamemme pohjasta. Tarkeinta tassa ei kuitenkaan ole se haapaiva, vaan se mita se symboloi – meidan lupauksemme viettaa loppuelamamme yhdessa. Olemme todella onnellisia yhdessa ja joka kerta, kun katson vasemmassa nimettomassani kiiltelevaa yksinkertaista timanttisormusta, hymyilen rakkaudentayteista hymya.