Kuka Nomadi? Nomadi Who?

Tuesday, August 26, 2014

Osa Yksitoista: Arkielämän valitusta

Tähän reissun suunnittelun väliin päätin kertoilla vähän arkielämästäkin täällä Etelä-Espanjan maisemissa. Tarkemmin sanottuna halusin valittaa niistä asioista, mitkä täällä minua tai meitä ärsyttävät.

Näin alun disclaimerina mainittakoon, että en tykkää turhanpäiväisestä valittamisesta enkä sitä mielestäni paljoakaan tee. Se on erikoisen ärsyttävää, kun ihmiset muuttavat johonkin uuteen maahan ja sitten valittavat päivät pitkät, miten asiat ovat erilailla kuin heidän armaassa kotimaassaan. Prkl, muuta takaisin sitten, jos ei kelpaa, tai muuta jonnekin muualle! Yleensä yritänkin ottaa asiat sellaisina, kuin ne ovat, ja antaa sellaisten asioiden olla, joille en mitään voi. Mutta nyt kun Espanjan-aikani alkaa lähestyä loppuaan, ja varmasti tulen täältä monia asioita kaipaamaan, ajattelin vähän avautua niistä asioista, joita en usko kaipaavani täältä lähtiessäni.

Heti ensimmäisenä tulee mieleen töykeät asiakaspalvelijat. En sanoisi, että espanjalaiset yleensä olisivat töykeitä tai vihaisia ihmisiä, itse asiassa yleensä kadulla törmää hyvinkin ystävällisiin ja avuliaisiin ihmisiin. Mutta annas olla jos tämä kyseinen henkilö on jonkin tiskin takana ja asiakkaiden palvelu onkin hänen työtään, niin johan asenne muuttuu. Muistan menneeni alkuaikoina baaritiskille aikomuksenani tilata jotain juomaa ja seisoskelin siellä nöyrästi odottaen, etta joku seinäännojailevista ja keskenään juttelevista työntekijöistä tulisi kysymään, mitä saisi olla. Kerran joku heistä vahingossa vilkaisikin minuun päin, jolloin hymyilin ystävällisesti ja optimistisesti, mutta hän käänsi nopeasti katseensa pois ja jatkoi jutteluaan. Espanjalainen kaverini hyökkäsi sitten tiskille ihmetellen ”mitä sä täällä seisoskelet?” ja alkoi kirjaimellisesti huutaa ja huitoa niin, etteivät baarimikot voineet olla huomioimatta häntä. Olipa kyse sitten postineidistä tai tarjoilijasta tai mistä tahansa virastotyöntekijästä, useimmat asiakaspalvelijat käyttäytyvät kuin sinun pitäisi pyydellä anteeksi, että tulit sinne heitä häiritsemään eikä heistä irtoa hymyä eikä turhaa sanaa kuten tervehdykseen vastaamista. Poikkeuksiakin toki löytyy, se on aina iloinen yllätys.



Huutomisesta ja huitomisesta puheenollen, toinen asia, johon en ole vieläkään tottunut, on espanjalaisten äänekkyys. Jostain kumman syystä useimmat heistä keskustelevat desibelitasolla, jota suomalainen pitää huutamisena. Tämä näkyy ihan erikoisesti vaikkapa työpaikallani henkilökunnan ruokalassa. Siellä ei tarvitse olla kuin kolme tai neljä espanjalaista juttelemassa, niin melutaso on jo Cheekin konsertin luokkaa. Jos yritän puhua vierustoverilleni, minun täytyy huutaa hänen korvaansa, emmekä siltikään tahdo kuulla toisiamme. Asiaa tietenkin pahentaa se, että kaikki puhuvat yhteen ääneen ja näin ollen kaikkien pitää huutaa entistä kovempaa, jotta oma ääni kaikuisi muiden yli. En ymmärrä, miten he koskaan kuulevat, mitä keskustelukumppani sanoo. Muistan, että aluksi luulin tällaisia keskusteluja tappeluiksi ja pelkäsin sen yltyvän käsirysyksi, varsinkin kun espanjankielentaitoni ei yltänyt ymmärtämään, että he vain puhuivat säästä tai tulevan viikonlopun suunnitelmista. Suomalaisia tarvittaisiin kymmenkertainen määrä ja paljon promilleja, että saataisiin aikaiseksi samanlainen melusaaste.



Seuraava valituksen aihe on asuinolosuhteet. Pintapuolisesti katsottuna täällä on oikein hyvä asua. Asunnot ovat halpoja, etenkin viime vuosina talouskriisin seurauksena, joten mekinhän olemme elelleet täällä herroiksi kolmikerroksisessa talossa kahdestaan (tai no, kolmestaan jos kissakin lasketaan), mihin ei toki monissa maissa olisi meidän tulotasolla varaa. Mutta mutta, onhan asuntojen halvalle hinnalle syykin – ne on myös rakennettu hyvin halvalla eikä laadulla niin väliä. Esimerkiksi meidän talo, joka oli upouusi eikä kukaan ollut asunut täällä ennen meitä, näytti pintapuolisesti kaikin puolin hyvältä, mutta ei tarvinnut kauaa asua ennen kuin kaiken maailman pikkuvikoja alkoi ilmestyä. Ovet eivät oikein tuntuneet sopivan raameihinsa, ne olivat vähän vinksallaan eikä kaikkia ovia saanut suljettua ilman suuria voimanponnistuksia, kaasuboileri (joka siis tuottaa kaiken lämpimän veden) oikutteli monet kerrat, uunia ei voinut laittaa päälle ilman että sulake kosahti jne. Kaikki nämä viat kyllä korjattiin nopeasti ja ilmaiseksi, eli siinä mielessä ei voi valittaa, mutta kävi kyllä mielessä ettei minun koko Suomessa asumisaikanani tarvinnut soittaa huoltomiehelle yhtä monta kertaa kuin täällä ensimmäisen kuukauden aikana. Ai niin, ja kun tuossa aiemmin valitin espanjalaisten äänekkyydestä, eipä unohdeta ettei näissä taloissa ole minkäänlaista äänieristystä, vaan kaikkien naapureiden huutokonsertti kuuluu asunnosta toiseen. Kun naapureilla on pari vierasta päivällisellä (joka yleensä venyy yli puolenyön), me saamme nukkua korvatulpat korvissa.


Suomalaiset kaverini aina irvailevat, jos valitan miten kylmä täällä talvella. Monien mielikuvissa aurinkorannikolla paistaa aina aurinko ja minä täällä liihottelen bikineissa biitsiltä toiselle. Toki täällä talvellakin paljon lämpimämpää on kuin Lapin maisemissa ja monesti aurinkoistakin, mutta toisaalta kun kerran alkaa sataa, niin sehän ei lopu. Kaatosateet ovat lähes jokatalvinen ilmiö eikä tämä silloin kyllä aurinkorannikolta tunnu. Ennen kaikkea, muistakaapa ettei meidän talossa esimerkiksi ole minkään maailman lämmitystä – eli jos ulkona on 15C, myös sisällä on 15C ja vain vähän vähemmän tuulista kuin ulkona. Monet talvi-illat on värjötelty sohvalla nelinkertaisessa vaatetuksessa vilttien alla, yrittäen lämmitellä käsiä teemukillisen avulla. Sitä paitsi joka ikisessä asunnossa, jossa olemme täällä asuneet (kuuden vuoden aikana niitä on ollut viisi), home on ongelma. Nykyisessä talossa vähemmän kuin muissa, mutta yleensä syksyn sateiden myötä homekukat ovat alkaneet kukkia katossa ja seinissä samantien. Suomessa tämä on käsittääkseni suuri ongelma, täällä vaan kohautellaan olkia, todetaan että se on normaalia ja maalataan homeen päälle.



Tietynlainen huolettomuus on aika yleinen asenne täällä. Minusta ”manana manana” on vähän klisee eikä välttämättä pidä paikkaansa, ainakaan yhtään sen enempää kuin esimerkiksi Irlannissa, mutta ihmiset eivät näytä pitävän monia asioita niin tärkeinä kuin mitä ne meidän mielestä ovat. Vaimoa esimerkiksi ärsytti aina suunnattomasti autonomistajana se, miten muut ihmiset pysäköivät autonsa miten sattuu liian lähelle muita, jolloin helposti ovea avatessa töytäisee toista autoa aiheuttaen naarmuja tai kolhuja – mutta mitäs siitä, onhan niitä kolhuja entisestään vaikka millä mitalla, eikä kenellekään tulisi mieleenkään jättää lappua ”anteeksi, kolhin autosi, maksan vahingot”, koska eivät paikalliset näytä niitä kolhuja pahemmin korjailevan. Monet autot ajelevat ympäriinsä ihan kolaroidunnäköisinä, eikä se näytä menoa haittaavan. Vaimo sen sijaan stressasi jokaisesta pikku naarmusta ja murehti aina autoa pysäköidessään, montako uutta naarmua löytää takaisin tullessaan.


Mikäpä sen ärsyttävämpää kuin tällainen turhanpäiväinen valitus. Emmehän toki olisi täällä kuutta vuotta viihdytty, jos kaikki olisi niin huonosti. Totta puhuen, mukavaa täällä on ollut asua ja monia asioita tulee ikävä, päätinpä tällä kertaa listata niitä asioita, joita ei tule ikävä. Ehkä seuraavassa postauksessa käsittelemme, miksi Espanjassa on kivaa asua! Alla esimerkkejä siitä.








Monday, August 18, 2014

Osa Kymmenen: Pitkän reissun suunnittelua – Uuteen-Seelantiin saapuminen

Kuten mainittua, mitä pitemmälle matka etenee, sitä epämääräisemmiksi suunnitelmat käyvät. Uuteen-Seelantiin saavumme vasta ensi tammikuun alkupuolella, mikä tuntuu hirmuisen kaukaiselta ajalta, joten emme ole suunnitelleet matkan sitä osiota mitenkään tarkalleen. Silti olemme toki vähän tutkailleet, mitä kaikkea siellä voisi tehdä ja nähdä ja ongelma on se, että kaikki kuulostaa loistavalta!

En oikeasti ole lukenut tähän mennessä oikeastaan yhtään kuvausta alueesta Uudessa-Seelannissa, joka ei vaikuttaisi houkuttelevalta. Pakko jotain on kuitenkin karsia, sillä ei viidessä viikossa sen kokoista maata ihan kokonaan kierretä. Jostain täytyy aloittaa, aloittakaamme siis Aucklandista, jonne laskeudumme muistaakseni tammikuun 10. päivä (ensi vuonna!).



Auckland on Uusi-Seelannin suurin kaupunki noin puolentoista miljoonan väkiluvullaan eikä saarilta kuulemma kosmopoliitimpaa paikkaa löydy. Parin kaupunkipäivän jälkeen mitä luultavimmin vuokraamme auton ja suuntaamme pohjoiseen, jossa ei näytä julkisilla kulkuvälineillä pitkälle pääsevän. Sieltä löytyy Bay of Island lukuisine saarineen (nimensä mukaan), jossa pitänee käydä ihastelemassa delfiineja jollain venereissulla. Niemen toisella puolen Waipoa-metsässä kasvaa jättiläispuita, joita halaillakseen tarvitsisi kahdeksan metrin käsivarret. Sekin kuulostaa paikalta, jossa on pakko käydä, mutta luultavasti jätämme väliin sen ihan pohjoisimman Northlandin huipun ja palautamme sitten auton Aucklandiin. Yritämme saada Northlandin kierrettyä noin viidessä päivässä.



Matka jatkuu (varmaankin Naked bus-nimisellä bussioperaattorilla, jonka kyydissä pettymyksekseni pitää silti käyttää vaatteita) alas kohti kuuluisia Waitamo-luolia. Tätäkään reittiä ei olla ihan loppuun asti suunniteltu, mutta Waitamossa varmaankin vietetään pari päivää ja mikäli budjetti suinkin sallii, halutaan tehdä maanalaista koskenlaskua (black water rafting) pimeässä luolassa. Waitamon tienoilla seikkailtuamme haluaisin jatkaa sieltä itään päin Maungatautari-saarelle, joka on käsittääkseni jonkinlainen ekoresortti, jossa suojellaan monia paikallisia eläin- ja kasvilajeja.


Maungatautari onkin kätevästi matkan varrella, kun ollaan menossa yhteen Uusi-Seelannin kuuluisimmista matkailukohteista: mädän kananmunantuoksuinen Rotorua, jonne turisteja vetää kuumat lähteet, geysirit sekä vahva Maori-kulttuuri (joille lähteet ovat olleet pyhiä kohteita jo satoja vuosia). Lähteiden sulfuuri tuottaa epämiellyttävän tuoksun, mutta se meitä tuskin hidastaa maisemia ihaillessa – sekä näkemieni kuvien että lukemieni kuvausten perusteella paikka on ihan uskomattoman upea näky.




Tämän pitemmälle en ole vielä uskaltanut suunnitelmissa mennä, mitä enemmän asiaan perehdyn, sitä enemmän mielettömän hienoja paikkoja löydän! Saattaa olla, että joudumme pakostakin viettämään suunniteltua pitempään tässä maassa... 

Monday, August 11, 2014

Osa Yhdeksän: Valmistautumista

Matkan suunnittelu on vain yksi osa irtioton valmistelua. Onhan tässä vaikka kuinka paljon käytännön asioita, joista täytyy pitää huolta, ennen kuin hyökkää toiselle puolen maailmaa.



Piti esimerkiksi irtisanoutua, minkä tein viime tiistaina. Pomo ei purskahtanut itkuun (mikä pettymys) ja näyttää vielä jaksavan jatkaa elämää, joten en kai minäkään korvaamaton ole. Nyt, kun suurin osa työkavereista tietää lähdöstämme, saan vastata joka päivä kysymyksiin ”mihin olette menossa? Mitä aiotte tehdä?” ja suunnitelmamme kuultuaan, ”miten teillä on rahaa tuollaisiin suunnitelmiin?!” Onhan tässä jo vuoden päivät säästetty ihan erikoisesti tätä tarkoitusta varten, toisekseen elämme muutenkin jossain määrin pihiä elämää, jotta rahaa riittäisi siihen mikä meille on tärkeää eli matkustelu. Onhan monilla näistä päivittelijöistä omistusasunto ja lapsia elätettävänä, meillä on eri prioriteetit.

Olemme asuneet täällä Gibraltarin kupeessa lähestulkoon kuusi vuotta, ja sinä aikana maallista tavaraa on kertynyt ihan luvattoman paljon, kuten ensimmäisessä päivityksessä mainitsinkin. Nyt, kun olemme lähdössä eikä takaisin ole tarkoitus tulla, suuresta osasta sitä tavaraa täytyy päästä eroon tavalla tai toisella, mielellään jollain mielekkäällä tavalla. Käytännössä yritämme myydä suurinta osaa tavaroista (etenkin arvokasta tavaraa kuten auto ja skootteri), loput annetaan pois ja mahdollisimman pieni osa lähetetään vaimon vanhempien luo Unkariin säilytykseen. Viime viikonloppuna oli ensimmäinen osa kirpputorin kaltaista omaisuuden myyntiä valitulle asiakaskunnalle (kavereille), lähtöpäivän lähestyessä myyntiyrityksiä täytyy kasvattaa. Materiasta täytyy päästä eroon ja kaikki myynnistä saatu raha menee tietenkin suoraan matkakassaan.

Tavarasta eroon pääseminen ei ole pelkästään käytännön kysymys, vaan myös asenteen. Tavaroista luopuminen on toisaalta vaikeaa ja surullista, toisaalta hyvin vapauttavaa. Kun katson vaikkapa sitä sinistä neuletta, josta pidän ja mietin, etten halua luopua siitä – mutta milloin tulen sitä tarvitsemaan ja onko tämä sininen neule, josta maksoin luultavasti parikymppiä aikoinaan, todella sen arvoinen että lähetän sen tuhansien kilometrien päähän Unkariin ja sieltä aikanaan seuraavaan kohteeseen (missä se ikina tuleekaan olemaan), kun voisin nyt vain päästää siitä irti ja antaa sen vaatekeräykseen enkä sitä varmaankaan tulisi kaipaamaan sitten ehkä vuoden tai parin päästä, koska olen siihen mennessä ostanut jo uuden neuleen? Kun alan käydä läpi kaikkia tavaroitani tällä periaatteella, ne oikeasti tärkeältä tuntuvat tavarat nousevat esiin. Olemme koonneet melkoisen kokoelman muistoja edellisiltä reissuilta maailman eri puolilta ja niitä uskoisin kaipaavani, jos ne nyt joutuisin pois heittämään.


Osa prosessia on myös päästää irti turvallisuudentunteesta. Luovumme siitä kaikesta, mihin olemme viime vuosina tottuneet – tämä talo, työpaikka, ystävät, kaikki tämä materia jolla olemme itsemme ympäröineet, kissa, tutut maisemat ja tuttu kaupunki. Joitain asioita tulee tietenkin ikävä, lähinnä nyt ystäviä ja kissaa, mutta olemme todella kyllästyneitä tähän Gibraltarin menoon noin ylipäänsä ja uudet tuulet tuntuvat hyvin houkuttelevilta tässä vaiheessa!  



Osa Kahdeksan: Pitkän reissun suunnittelua – Australian Kulta- ja Aurinkorannikko

Fraser Islandilta rannikkoa alaspäin matkatessa päädymme Australian versioon Aurinkorannikosta (Sunshine Coast), missä meno on ilmeisesti huomattavasti rauhallisempaa ja rennompaa, mikä varmaankin sopii meille oikein hyvin. Tässä vaiheessa vaihdamme rannalla makoilun mielellämme vuorilla vaelteluun ja suuntaamme Glass House Mountains-vuorille.



Mitä pitemmälle matkalla edetään, sitä epämääräisimmiksi suunnitelmat käyvät, etenkin aikajanan suhteen. Sitähän emme tiedä, montako päivää missäkin kohteessa vietämme, joten en osaa sanoa missä vaiheessa selvitään Brisbaneen. Se on kuitenkin varmaa, että siellä pysähdytään jossain vaiheessa. Kahden miljoonan asukkaan Brisbane on kuulemma yksi Australian aliarvostetuimmista matkakohteista, josta löytyy aktiviteetteja niin liikunnan, taiteen, ruoan kuin yöelämänkin merkeissä.

Tarkoitus olisi pysähtyä aina silloin tällöin vähän pitemmäksi aikaa ja chillata jossain mukavassa paikassa vaikkapa viikko – Brisbane voisi olla yksi näistä paikoista (riippuen toki siitä, millaista majoitusta löydetään). Reppuelämä käy pitemmän päälle raskaaksi, kun kaikki omaisuus pitää pakata rinkkaan joka toinen päivä ja istua loputtomia tunteja bussissa, junassa, autossa tai missä tahansa matkantekovälineessä, aina pitää ehtiä seuraavaan bussiin tai junaan, aina löytää tiensä uudessa kaupungissa ja vaikka kaikki tämä on ehdottoman jännittävää ja innostavaa, joskus on mukava huilata hetki eikä ryntäillä koko ajan paikasta toiseen. Jossain mukavassa kaupungissa hengaillessa voisi käydä joissain muissakin kuin ”joka turistin pakkonähtävyyksissä” ja tutustua läheiseen ympäristöön pintaa syvemmältä.

Vaikka emme olekaan surffareita (välihuomautuksena mainittakoon, että vieläkin harmittaa, kun ei viime reissulla Balilla otettu halpoja surffitunteja. Australiassa sekin olisi niin paljon kalliimpaa.), pitää tietenkin myös käydä Surfer´s Paradisessa. Lukemani perusteella se on kyllä melkoinen bilemesta, missä me vanhat ihmiset emme ehkä jaksa menon mukana, mutta kaipa se biitsi on näkemisen arvoinen. Läheinen Byron Bay kuulostaa myös mielenkiintoiselta rennolta hippipaikalta – odotan sieltä samalaisia viboja kuin Tarifasta täällä ”meilläpäin”.



Siitä eteenpäin en oikein tiedä, mitä tehdään ja mihin mennään, todennäköisesti jatkamme edelleen rannikkoa alas takaisin Sydneyhin. Ainoa varma aikarajoitus on se, että meillä on Melbournessa ”house-sitting” homma 26. joulukuuta tammikuun toiseen päivään saakka, joten silloin pitää olla mestoilla.

En ole perehtynyt asiaan, onko house sittingille jotain vakiintunutta suomenkielistä vastiketta. Kysehän on siitä, että ihmiset tarvitsevat matkoille lähtiessään jonkun, joka asuu heidän talossaan pitäen huolta yleensä lemmikeistä, joissain tapauksissa puutarhasta jne. Tai ylipäänsä kodinomistajat vain haluavat, että joku asuttaa taloa heidän poissaollessaan esimerkiksi murtovarkaiden varalta. Vaimo suoritti tarkkaan tyyliinsä perusteellisen tutkimuksen siitä, mikä house sitting-nettisivusto olisi paras ja valitsimme aussiehousesitters.com.au, jonne sitten rekisteröidyimme ja aloimme lähetetellä hakemuksia ihmisille, jotka etsivät talovahtia meille sopivilla päivämäärillä meille sopivissa paikoissa. Muutaman hakemuksen jälkeen tärppäsi ja vietämme siis pari viikkoa heti joulun jälkeen Melbournessa Alisonin talossa huolehtien hänen kahdesta kissastaan. Tämä on meille tietenkin hieno homma ensinnäkin ilmaisen majoituksen puolesta ja toisekseen siksi, että se on jälleen kerran hyvä syy pysähtyä ja huilailla juuri sopivasti joulun jälkeen.


Sitten meillä on enää reilu viikko jäljellä Australiassa, johon pitäisi mahduttaa Tasmania ja siellä camper vanilla ympäriinsä ajelu sekä vaeltelu – 10. tammikuuta meitä kutsuu Auckland, Uusi-Seelanti!

Tuesday, August 5, 2014

Osa Seitsemän: Pitkän reissun suunnittelua – Australia: Darwinista Fraser Islandille


Trooppisessa Darwinissa on aikomus oleskella ehkä viikon päivät, riippuen siitä milloin sinne asti saavutaan. Suurin houkutin täällä meille ovat kansallispuistot trooppisine metsineen: toivon mukaan sekä aika että rahat riittävät visiiteille sekä Kakadu- että Litchfield-kansallispuistoihin.  Haluaisimme käydä kahden päivän reissun molempiin ja tehdä siellä patikkaretkiä, bongailla eläimiä kenguruista krokotiileihin ja tutustua aboriginaali-kulttuuriin. Mehän tykkäämme luonnossa patikoinnista ihan missä vain, mutta odotan näiden seutujen olevan ihan erikoisen palkitsevia patikointikohteita maisemien ja eläimistön suhteen.



Ainoa mutka matkassa on (noin ylipäänsäkin Australiassa) retkien hinnat; tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme pitemmällä reppureissulla maassa, joka ei ole halpa matkustuskohde. Etelä-Amerikassa ja Aasiassakin yritimme toki aina mennä halvimman kautta, mutta siellä yleensä kyse oli parin euron hintaeroista (joka tuntui silti paikallisessa valuutassa isolta rahalta!). Tällä kertaa piheys tulee olemaan aika välttämätöntä, että pysytään jollain lailla budjetissa. Onneksi vaimo on luonnostaan pihi kirjanpitäjä, joten jätän budjetin laatimisen (sekä siinä pysymisen) melko lailla hänen vastuulleen.

Darwinista meillä on jo lento varattuna Cairnsiin, josta matka jatkuu alas rannikkoa bussilla. Tätä osiota emme ole vielä suunnitelleet turhan tarkasti, mutta luultavasti hengaillaan muutama päivä Cairnsissä, josta voisi retkeillä jälleen kerran kansallispuistoon – tällä kertaa Daintreen puistoon, jossa kuulemma upeat sademetsät kohtaavat valkohiekkaiset rannat.  Kuulostaa ihan käymisen arvoiselta paikalta!



Jostain matkan varrelta suuntaamme toki Suurelle Koralliriutalle, mutta ei vielä Cairnsista. Luultavammin matkaamme Airlie Beachille ja sieltä veneellä Whitsunday Island-saarille, jossa voisi telttailla pari yötä ja tutkailla saaria sekä snorklailla. Ne kuulostavat ihan paratiisisaarilta, joten siellä saattaisi viihtyä vähän pitempäänkin. En usko, että rupeamme kuitenkaan sukeltelemaan – en ole mikään vesipeto enkä taida uskaltaa tehdä sukelluskurssia, eiköhän snorklailu riitä meille. Sitä paitsi, sukelluskurssit Australiassa eivät toki ole sieltä halvimmasta päästä.



Airliesta matka jatkuu rannikkoa alas kohti Hervey Bayta. Jos matkan varrelta löytyy joitain kivoja pysähdyskohteita, varmaan pysähdytään – riippuu nyt toki siitäkin miten matkaa taitetaan. Bussi on aika vahva vaihtoehto, mutta jossain vaiheessa saatetaan päättää vuokrata auto tai ehkä jopa camper van (onko se matkailuauto suomeksi). Vaimo oli jo ihan innoissaan camper van-meiningistä, mutta sekään ei mitään halpaa lystiä ole vakuutuksineen ja bensakuluineen, vaikka toisaalta säästäisihän siinä hostellikuluissa. Vielä enemmän säästää, jos onnistumme sohvasurffailemaan suurimman osan reissua, mutta siinä on kyse aina osittain mäihästä – joskus löytää sohvan helposti ja joskus se ei vain onnistu, toisekseen aina silloin tällöin ihmiset joutuvat perumaan jo luvatun sohvan jne. Katsotaan paikan päällä, miten kaikki sujuu.

Hervey Bayssä pysähdytään siis takuuvarmasti ja sieltä piipahdamme maailman suurimmalle hiekkasaarelle Fraser Islandille. Sekin kuulostaa ihan uskomattoman kauniilta ja ihmeelliseltä paikalta hiekkadyyneineen, järvineen ja sademetsineen. Siellä varmaankin vietetään pari-kolme päivää ja telttaillaan yöt.





Seuraavassa jaksossa: Gold Coast!




Osa Kuusi: Pitkän reissun suunnittelua – Australia Sydneysta Darwiniin

Tänään jäljellä: 47 päivää. Uskomatonta, miten nopeasti se mittanauha lyhenee. Mittanauhan leikkaaminen kuuluu nykyään mieluisiimpiin aamurutiineihimme.

Välihuomautus: tarkkaavainen lukija saattaa huomata skandien yhtäkkisen ilmestymisen kirjoitukseeni. Vaimo päätti ystävällisesti avustaa minua vaihtamaan koneen näppäimistön suomi-versioon, mikä oli yllätyksekseni äärimmäisen helppoa. Vähemmän helppoa on nyt yrittää kirjoittaa tällä näppäimistöllä, kun välimerkit ovat eri paikassa kuin mihin olen tottunut, enkä tahdo muistaa käyttää skandeja, kun en ole niitä juuri käyttänyt vuosikausiin. Tämä on siis todella hidasta hommaa, joten lukekaa hitaasti (*tirsk*).
Edellisessä päivityksessä kerroin suurin piirtein suunnitelmamme Nepalia varten. Siella menee siis kuukausi, sitten pikainen parin päivän pysähdys Dubaissa ja sieltä saavumme Australiaan, jossa vietämmekin seuraavat 2,5 kuukautta.

Lentomme saapuu Sydneyhin (pitäisi googlettaa, miten kaupungin nimi kuuluu suomeksi taivuttaa. minä kun vihaan yli kaiken näitä ”thaimaaseen”-taivutuksia enkä halua syyllistyä moisiin mokiin) 21.10 ja meillä on siellä jo sohva hankittuna. Vaimo päätti kirjoittaa jo paikalliselle sohvasurffailijalle, vaikka olin vakaasti sitä mieltä, että se on ihan liian aikaista eikä kukaan tässä vaiheessa vielä lupautuisi meitä majoittamaan. Kävi ilmi, että olin jälleen kerran väärässä, koskapa jätkä kirjoitti saman tien takaisin, että olemme hyvin tervetulleita ja voimme yöpyä hänen luonaan koko Sydneyn käyntimme ajan eli viisi yötä. Hauska yhteensattuma oli, että meillä oli vieraana viime kesänä eräs amerikkalainen pyöräilijä matkallaan maailman ympäri, ja tämä samainen heppu oli vastikään yöpynyt tämän sydneylaisen surffailijan luona! Näin se sohvasurffailu yhdistää ihmisiä maailman eri puolilta. Klisee maailman pienestä koosta on näköjään totta. Emme ole vielä suunnitelleet mitään konkreettista tekemistä niille päiville lukuunottamatta aikaerosta toipumista ja teltan ostamista, mutta eiköhän sieltä tekemistä ja näkemistä löydy, vaikka joku oopperatalo ja biitsi.

Sydneystä lennämme Yularaan keski-Australiaan, jossa yövymme ensin Ayer´s Rock Resortissa (ohjelmassa on telttailua, eli siksi pitää ostaa Sydneystä heti teltta) yhden yön ja sitten osallistumme kolmen päivän ”Rock Tour”-retkelle (hieman eri meininki kuin Gibraltarin rock tour). Se kattaa nähtävyydet kuten King´s Canyon, Kata Tjuta ja se itse Uluru eli Ayer´s rock, sekä melko paljon kilometrejä nähtävyyksien välillä. Täällä kaikkialle on pitkä matka. Yöt vietetään telttaillen tähtikirkkaan taivaan alla. Odotan tämän kokemuksen olevan yhden retkemme huippukohdista, paikasta näkemäni kuvat ovat uskomattoman kauniita ja paikan päällä olleiden kavereiden mukaan maisemat ällistyttävät paatuneimmatkin reppureissaajat.


Retken jälkeen tarkoitus on oleilla muutama päivä Alice Springs´n kaupungissa ja toivon mukaan sohvasurffailla siellä. Hoen vaimolle koko ajan, että meidän täytyy myös nähdä ”se drag-show” kuten Priscilla, Aavikon Kuningatar-leffassa – hänestä tämä alkaa olla jo aika kulunut vitsi. Joka tapauksessa, Alice Springsin kaupungissa on ilmeisesti tekemistä ja näkemistä pariksi päiväksi ja sieltä voi tehdä retkiä ”läheisiin” (eli vain parin-kolmensadan kilometrin päässä oleviin) aavikon nähtävyyksiin.


Kun Alice alkaa tuntua nähdyltä, on aika matkata pohjoiseen bussilla. Luultavasti pysähdymme matkalla Katherineen ja Matarankaan (yö tai kaksi kussakin paikassa), mutta sitä ei ole vielä päätetty niin tarkalleen – kuulostellaan vastakkaisesta suunnasta tulevien matkalaisten mielipiteitä ja suosituksia.

Noin ylipäänsäkin yritetään tällä reissulla välttää liiallista suunnittelua – meillä on vaimon kanssa paha tapa suunnitella reissut liian tarkasti etukäteen ja varata kaikki mahdolliset lennot, bussimatkat sekä jopa hostellit etukäteen niin, ettei paikan päällä ollessa ole sitten varaa enää paljon viilailla suunnitelmia. Ainahan se kuulostaa hyvältä ajatukselta, että katsotaan paikan päällä tykätäänkö tästä mestasta ja jos ei, siirrytään eteenpäin, jos joo niin jäädään sinne vähän pitemmäksi aikaa, mutta loppujen lopuksi etukäteen suunnittelussa ja varaamisessa on omat hyvät puolensa. Jos on aikaa hankkia tietoa ja vertailla vaikkapa hostelleja, lentoyhtiöitä tai matkanjärjestäjiä etukäteen, kokemukseni mukaan voi tehdä paljon paremman valinnan kuin silloin, jos saapuu tuntemattomaan kaupunkiin rinkka selässä, väsyneenä ja nälkäisenä ja päätyy hyökkäämään ensimmäiseen näkemäänsä hostelliin jaksamatta vertailla hintoja tai palveluita. Varsinkin lentojen suhteen yleensä etukäteen varaamalla saa paljon halvemmat lennot kuin viime tingassa, mutta se tarkoittaa vähemmän joustavuutta aikatauluissa. Toisaalta tietenkin tekemällä vertailut etukäteen netissä tulee sivuuttaneeksi täysin ne pienet, paikalliset firmat joilla nettisivuja ei edes ole, mutta jotka saattaisivat tarjota todella hyvää palvelua sopuhintaan. Yritämme löytää jonkinlaisen kultaisen keskitien tällä matkalla niin, ettei tehdä mitään minuuttiaikataulua ”milloin pitää olla missäkin kaupungissa”, mutta tietyt lennot jne. on varattava etukäteen.


Joka tapauksessa, seuraava pysähdyspaikka on sitten Darwin, Pohjois-Australian trooppinen pääkaupunki! Siitä lisää seuraavassa päivityksessä.